MOOC - Massive open online course - uhka vai mahdollisuus?

KASSO1 kurssin viidennellä luennolla Päivi Svärd esitteli avoimia oppimisresursseja, joista erityisesti MOOC, eli Massive Open Online Course oli tarkemmassa syynissä. MOOC oli virkistävä tuulahdus kurssille, jossa tähän mennessä käsitellyt aiheet ja käytetyt ohjelmat/verkkosivut olivat ainakin allekirjoittaneelle ennestään tuttuja. MOOC oli lähes kaikille kurssin opiskelijoille uusi juttu. Luennoidessaan MOOCista Svärd käytti presentaatiossaan mindmeister.com sivustoa, joka niin ikään oli itselleni uusi. Mindmeister oli taattua käyttismatskua, jota varmasti tulen itsekin vielä opintojeni aikana, ja ehkä jopa työelämässäkin käyttämään!

www.mindmeister.com

Takaisin MOOCiin. Sanalla 'massive' tässä tapauksessa tarkoitetaan oikeasti massiivista, sillä MOOC kursseille osallistuu sadoista satoihin tuhansiin opiskelijoihin. SATA TUHATTA OPISKELIJAA! Se on lähes kymmenen kertaa Tampereen yliopiston opiskelijoiden verran porukkaa.... Suuri osa kursseille ilmoittautuneista on tosin vain "hengaamassa" kurssialueella ilman minkäänlaista tarkoitusta suorittaa kurssi. Tämän mahdollistaa kursseille maksuton osallistuminen. Luennolla mainittiin, että MOOCien ajatuksena on opetusresurssien rajattu käyttö, jolloin kurssien osallistujamäärä ei vaikuta opetus- ja hallintohenkilökunnan työmäärään. Itseäni lähinnä ihmetyttää se, miten tämä on mahdollista? Ehkä kurssien kokeet ovat monivalintaa, joiden tarkistus tapahtuu tietokoneiden toimesta...

MOOC-kurssit ovat lähtökohtaisesti vain oman tiedon syventömiseen ja uuden tiedon hankkimiseen. Monet MOOC-kurssit muuttuvatkin maksullisiksi siinä kohtaa, kun opiskelija haluaa suorittamastaan kurssista todistuksen. Myös Tampereen yliopistossa Informaatiotieteiden yksikössä on kuulemma mahdollisuus hyväksilukea korvaavuuksia joihinkin kursseihin, mutta muuten virallisia opintosuorituksia ei MOOCin kautta voi saavuttaa.

Luennolla loin itsekin tunnukset Coursera-nimiselle MOOC-kurssien tarjoajalle. Liityin myös A life of happiness and fulfillment -nimiselle kurssille, jonka tarjoaa Courseran kautta Indian School of Business. Kurssin tarkoituksena on löytää vastauksia kysymyksiin, kuten miksi viisaat ja menestyneet eivät ole niin onnellisia kuin he voisivat olla. Mitä ovat seitsemän tapaa olla hyvin onnellinen ja miten niitä voi sisällyttää omaan elämään. Kuuden viikon mittainen hyvinvointikurssi koostuu viikon mittaisista periodeista. Lisäksi kurssi on jaettu yhdeksään eri moduliin. Kurssin päätteeksi on päättökoe, joka on kaksiosainen. Luennot ovat nähtävillä kurssialustalta videoina. Courseran palveluun oli mielenkiintoista tutustua, mutta mitään aikomusta MOOC-kurssin suorittamiselle ei allekirjoittaneella ole.

Luennolla annettiin myös opintopiiritehtävä, jossa tarkoituksena oli etsiä tutkittua tietoa MOOC-kursseista. Ryhmämme löysi Google Scholarin kautta Jenny Mackness:in tutkimuksen The ideals and reality of participating in a MOOC. http://tinyurl.com/zskdlvz Mackenss:in tutkimuksen tutkimuskysymys oli: Miten kurssin suunnittelu ja toteutusmuoto vaikutti kurssilaisten käytökseen? Tuloksena tutkijat huomasivat, että MOOC kursseille osallistuneet opiskelijat kokivat strukturoimattomuuden antavan tilaa omalle ajattelulle. Lisäksi kurssilaiset alkoivat ryhmäytymään ja suorittamaan tehtäviä yhdessä avoimen verkkokurssin lähtökohtien vastaisesti.

Tutkimuksessa mielenkiintoista oli nimenomaan se, että autonomisuus koettiin selkeästi positiivisena tekijänä, mutta tehtävät haluttiin silti tehdä muiden kanssa yhdessä. Mielestäni tässäkin on hyvä kiinnittää huomiota siihen, miten ihminen on pohjimmaiselta luonteeltaan sosiaalinen olento. Välillä tuntuu, että sosiaalisuus, vuorovaikutus ja ihmisten välinen kohtaaminen jätetään liian pienelle huomiolle, kun pyritään maksimoimaan tvt-mahdollisuuksien käyttö kaikessa toiminnassamme.

           Tervetuloa oppimisteorioiden konditoriaan!

Eilen Vesa Korhonen käsitteli luennollaan eri oppimisteorioita, eli eri käsityksiä ja malleja siitä miten ihminen oppii. Hienojen käsitteiden viidakossa opiskelija tuntee itsensä välillä hieman ylikuormitetuksi, joten ryhmämme päätyi tarkastelemaan ja tarkentamaan oppimisteorioita uudesta näkökulmasta. Tämä mahdollisti ainakin itselleni laajemman ymmärryksen kuin hienojen eri käsitteiden pyöritteleminen ja epätoivoinen muisteleminen. Oheinen konditorian salainen resepti paljastaa, mikä on kyseisen oppimisteorian käsitys oppimisesta. No, mitä tuolla konditoriassa sitten kaupataan? Tässä menu:

Kognitivismi:

Opettaja antaa oppilaalle valmiin kakun, jota oppilas halutessaan tarkastelee.

Konsruktivismi: 

Oppilaalle annetaan valmiiksi mitatut ainesosat ja resepti kakun valmistukseen. Kakku pitää kuitenkin itse valmistaa, ja valmiin kakun äärellä voi pohtia kakun merkitystä itselle.

Sosiokulttuurinen:

Kakku suunnitellaan ja valmistetaan yhdessä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, ottaen huomioon kauden maut sekä asiakaskunnan mieltymykset ja määrän. 

Konnektivismi:

Kakun resepti muokataan ja rakennetaan tarkastelemalla erilaisia kakkublogeja ja näiden eri reseptejä. Mielenkiinto painottuu myös blogin kommentointiin ja sen seuraamiseen.

(Kirjoittajan huomio: konditoria rakentui sosiokulttuurisen oppimisen traditiota mukaillen sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ryhmän yhdessä ideoimana liittäen teoksensa luennon kontekstiin)

Eri oppimisteoriat muodostavat oman käsityksensä siitä, mikä on oppilaan ja tiedon suhde, ja miten uusi tieto käsitellään ja muodostetaan. Yllä olevassa konditoria esimerkissä kakku kuvaa opittavaa tietoa: kognitivismissa se annetaan valmiina, mutta muissa oppija on osallinen tiedon prosessoinnissa (eli kakun valmistuksessa). Koska konditoria-malli toimi ainakin itselläni käsiteiden selkeyttäjänä, tarkennan oppimisteoriat seuraavaksi vielä mahdollisimman ytimekkäästi, sillä oheinen konditoria resepti saattaa ilman seuraavaa tarkennusta jäädä epäselväksi jos lukija ei ole kyseisistä oppimisteorioista aiemmin kuullut.

Kognitivismi on siis melko kaavamaista tiedon prosessointia, jossa oppija käsittelee ja tallentaa tietoa ikäänkuin tietokoneen tavoin. Oppiminen on siis käytännössä yksin puurtamista, eikä vuorovaikutusta toisten ihmisten tai esimerkiksi kulttuurin kanssa ole huomioitu. (Säljö 2001, 53-54.) Konstruktivismi näkee oppijan aktiivisempana, joka käsittelee tiedon ja käsityksensä vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa (kts. Säljö 2001, 54). Oppilaalle kuitenkin jätetään melko paljon vastuuta oppimisesta kun oppiminen on oppijalähtöistä, opettajan ollessa vain tiedollinen ohjaaja. Sosiokulttuurinen oppiminen painottaa ympäristön ja sosiaalisen vuorovaikutuksen merkitystä oppimisessa. Oppiminen ei sosiokulttuurisesta näkökulmasta ole vain yksilön oma prosessi, vaan kiinteästi sidoksissa vuorovaikutuksen kautta myös yhteisöön. Konnektivismi taas on 2000-luvun oppimisteoria, jossa painotetaan niin muttuvia ympäristöjä kuin sosiaalista verkostoakin. Oppiminen ei ole sidottuna mihinkään aikaan tai paikkaan, mutta teknologian kehityksen myötä tulee pysyä muutoksessa mukana jatkuvasti.

Itse pohdin oppimisteorioihin tutustuessani paljon myös erilaisia oppijoita ja oppimistyylejä. Eri oppimisteoriat eivät välttämättä sovi kaikille, enkä koe että mikään näistä oppimisteorioista olisi yksinään täysin riittävä - kaikissa teorioissa on toki omat hyvät ja huonot puolensa! 

Lähteet: 

Korhonen, V. 2016. Oppimisteoriat ja pedagoginen ajattelu oppimisympäristöjen taustalla?         Luentosarja, Tampereen yliopiston kasvatustieteiden yksikkö.

Säljö, R. 2001. Oppimiskäytännöt. Sosiokulttuurinen näkökulma. Helsinki: WSOY. 

Kuva: pixabay

Oppilaitokset digiähkyn partaalla

 Kriittistä tarkastelua

”Digitalisaatio on hallituksen strategian läpileikkaava teema. Luodaan asiakaslähtöiset julkisia palveluita koskevat periaatteet. Sitoutetaan julkinen sektori automatisoimaan ja digitalisoimaan toimintatapansa.” 

(Digitalisaatio, kokeilut ja normien purkaminen, 2016)

Tällä tavoin valtioneuvoston internetasiakirja kuvaa yhtä Suomen hallituksen kärkihankkeista. Digitalisaatio on päivän sana yhteiskunnan kaikilla alueilla, eikä vähiten kouluissa ja muissa oppilaitoksissa. Digitalisaatio marssii kouluihin, kun oppilaat astuvat ovista sisään. Lähes kaikilla lapsilla taskussa kuumottelee älypuhelin ja useilla reppuun on piilotettu tabletti tai kannettava tietokone. Tämä kehitys on ja tulee olemaan totta tulevaisuudessa, aivan ilman kärkihankkeitakin.

Toki hallituksen hankkeella viitataan tulevaisuuden kouluun, jossa yhä enemmän oppimateriaaleista on digitaalisessa muodossa ja esimerkiksi opetus toteutetaan etäopetuksena digiverkon avulla. Digi-aikakauden haasteet ovat pakottaneet oppilaitoksia investoimaan yhä enemmän teknisiin laitteisiin. On iPadeja ja Smartboardeja, verkko-oppimisalustoja ja e-kirjoja. Teknisten laitteiden esiinmarssi vaatii laajaa kriittistä tarkastelua. Ennen niiden hankintaa tulisi pohtia digihuuman taloudellisia, eettisiä, sosiaalisia ja pedagogisia vaikutuksia.

Laitteet ovat kalliita. Niiden korjaus on kallista. Opettajien koulutus laitteiden tavoitteellista käyttöä varten on kallista. Johtopäätös: Digitalisaatio on kallista. Tästä syystä opetusteknologian valinnassa tulisi olla hyvin tarkka. Useassa koulussa tässä tarkkuudessa on epäonnistuttu. Esimerkiksi rahaa on laitettu hienoihin älytauluihin, mutta sitä ei ole riittänyt opettajien lisäkoulutukseen. Lopputulos on käyttämättä jääneet Smartboardit ja tyhjyyttään ammottava koulun kukkaro.

Huomattava on myös, että digitalisaatio avaa yhä laajemmat väylät markkinatalouden intresseille oppilaitoksissa. Eivät teknologian suuryritykset ole tyhmiä. Niillä on tapana vihkiä käyttäjä salakavalasti pala palata itsensä kanssa. Kun ostat oppilaille iPadit on lopulta ostettava myös MacBookit, koska ohjelmat ovat muiden laitteiden kanssa hankalasti yhteensovitettavia. Lopulta taloudellisesti tehokkaina on se, että yhdessä oppilaitoksessa on vain tietyn valmistajan tuotteita. Oppilaitos tulee riippuvaiseksi yhdestä firmasta ja sen tuottamista laitteista ja päivityksistä. Tällainen kaupallisuuden luikertelu yleissivistäviin ja valtiorahoitteisiin oppilaitoksiin on eettisesti hankalaa.

Jokainen digiopetustuokio on pois ihmisen kasvokkain käydyistä tuokioista. Tämä on yksinkertainen fakta. Teknisten sovellusten käyttö opetuksessa ei aiheuta automaattisesti sosiaalista tyhjiötä, mutta se vähentää aina osaltaan sosiaalista kanssakäymistä. Erityisesti peruskouluissa sosiaalisten taitojen ja esimerkiksi tunneälyn opettelu on hyvin merkittävää. Menisi maailman kehitys mihin tahansa, on näitä taitoja opeteltava facebookin sijasta face-to-face –bookissa. Digiaika tuo uusia sosiaalisuuden muotoja ja samalla myös niiden lieveilmiöitä mukanaan. Viime aikoina on puhuttu paljon nettikiusaamisesta, joka on lisääntynyt räjähdysmäisesti. Mikäli oppilaitokset ovat valmiita digitalisoitumaan, on niiden tehtävä oma kontribuutionsa verkossa tapahtuvan kiusaamisen ehkäisemiseksi.

Oppilaitosten kannalta ehkä kiinnostavin tarkastelun kohde ovat digitalisaation pedagogiset vaikutukset. Koulujen teknologinen kilpavarustelu perustunee ajatukseen, että oppiminen tehostuu digilaitteiden avulla. Näin voi olla, jos opetusteknologia todella tukee yksilön oppimista, eikä ole vain tekninen välikäsi opiskelun suorittamisessa. Tekniset laitteet eivät siis itsessään lupaa tehokasta oppimista. Usein myös ajatellaan, että teknologia ja digitalisaatio lisäävät oppilaiden oppimismotivaatiota. Nykypäivänä tätä ajatusta kannattaa kuitenkin kyseenalaistaa. Usein opettajasukupolven ja oppijasukupolven välissä ammottaa leveä digikuilu. Opettajat luulevat tietävänsä mikä innostaa oppilaita, mutta todellisuudessa he eivät tunne sitä maailmaa, jossa itseään nuoremman elävät. Tabletit ja älypuhelimet ovat diginatiiville sukupolvelle tavallista kaurapuuroa, ei mitään erikoista. Koulusta kotiin tullessa heitä odottavat arkiset laitteet ja digitalisaatio. Koulun tarjoama digiähky on vain lisä kaiken arkisen surffailun päälle. Voisiko olla, että oppijoita motivoisi nykyään enemmän jokin, joka olisi todella uutta ja innovatiivista.

Lähde: Digitalisaatio, kokeilut ja normien purkaminen. (2016). http://valtioneuvosto.fi/hallitusohjelman-toteutus/digitalisaatio

Tulevaisuuden teknologian visionäärit ekaluokkalaisina

Tapausesimerkkinä kolmiulotteinen tulostus

Ensi syksynä koulutiensä aloittavat kirjoittavat todennäköisesti ylioppilaaksi vuonna 2020-luvulla. Eläkkeelle he, nykyasetusten mukaan, jäävät vuonna 2070-luvulla. Nuo vuodet tuntuvat kaukaisilta. Herää kysymys: Millainen maailmamme silloin on? Tulevaisuus asettaa suuren haasteen koululaitokselle. Koulu yrittää parhaansa mukaan antaa eväitä tulevaisuuden osaajille paradoksaalisesti tietämättä, mitä taitoja ja tietoja he tulevaisuudessa tulevat tarvitsemaan. Kuka voisi ennustaa tulevaisuutta? Koulun täytyy yrittää ennustaa. Ensi syksynä ensimmäiselle luokalle menevät ovat niitä, jotka vähän yli kahdenkymmenen vuoden päästä ovat edistämässä Suomen vientiä ja osallisuutta kansainvälisillä markkinoilla.

Teknologian kehitys on ollut Timo Paukun (2013, 6) sanoin eksponentiaalista, hänen viitatessaan tietokoneiden laskentatehon kasvuun. Mikäli menneisyyden merkit pitävät paikkansa, tulee kehitys tulevaisuudessa yhä kiihtymään. Teknologian voittokulku koulumaailmassa on haastava ja kriittistä tarkastelua vaativa kehityskulku. Laitteet eivät sinänsä tuo oppimiseen mitään lisäarvoa, mutta oikeanlaiset laitteet pedagogisesti tavoitteellisessa käytössä voivat olla merkittävässä roolissa koulussa. Joka tapauksessa ensi syksyn ekaluokkalaisten tulee saada koulutiensä aikana mukaansa siis jotakin sellaista, joka antaa heille mahdollisuuden olla osallisena tulevaisuuden yhteiskunnassa ja teknologian kehityksessä.

Hyvänä esimerkkinä teknologioiden kehittymisestä on kolmiulotteisen tulostaminen. Sitä on jo vuosia käytetty osana erilaisia tuotantoprosesseja ja arvioiden mukaan se valtaa tuotannossa suuren osan alasta jo 2020-luvulla (Paukku, 2013, 20-21). Paukun (2013, 170) esittelemän Everett Douglasin mallinnoksen mukaan 3D-tulostin on yleistymässä arkikäyttöön vuoden 2050 tienoilla. Tämän vuoden uudet koululaiset ovat siis sitä ikäpolvea, joka työuransa aikana voi olla suunnittelemassa kotikäyttöisen 3D-tulostimen yleistymistä.

Tehdään ajatusleikki: Mitä meidän opettajien tulisi siis opettaa lapsille, jotta he voisivat olla tulevaisuudessa kolmiulotteisen tulostamisen kehityksen aallonharjalla?

On huomattava, että kukaan ihminen ei yksin voi kehittää kolmiulotteisen tulostimen kaltaista innovaatiota. Kolmiulotteinen tulostus on siis selkeästi monien eri tieteenalojen yhteistyön tulosta. Erilaiset teknologian alojen osaajat ovat antaneet panoksensa sille, samoin kun matemaattis-luonnontieteellisten alojen nerot. (Kts. esim. Paukku, 2013, 17-29.) Jotta nykyiset alakoululaiset, tulevaisuuden innovaattorit, voisivat olla kerran mukana teknologian huippukehityksessä on heidän erikoistuttava tiettylle, heitä kiinnostavalle alalle. Tämä heittää koululle haasteen valinnaisuuden lisäämisestä ja aikaistamisesta. Onhan tätä keskustelua viime vuosina jo käytykin.

Ensi syksynä koulutielle lähtijöistä osan olisi erikoituttava koulu-uransa aikana kemiaan. Kemisteinä he voisivat olla luomassa kolmiulotteiseen tulostukseen tarvittavia raaka-aineita. (Kts. Paukku, 2013, 20,21.) Osa heistä voisi suuntautua kädentaitojen alalle, jotta kotikäyttöisten 3D-tulostimien design kehittyisi yhä. Osan koulutulokkaista olisi tietysti hyvä erikoistua tekniikan alalle, jotta tulostimesta saataisiin vielä tehokkaampi, nopeampi ja käytettävämpi.

Toisaalta koulun voi tarjota kaikille oppilaille tietoja ja taitoja, joita he joka tapauksessa tulevat tarvitsemaan erikoistumisalasta riippumatta. Luonnollisesti tietotekniset taidot tulevat tulevaisuudessa yhä korostumaan. Nämä valmiudet koulun olisi huomioitava. Toisaalta kehitys ja innovaatio lähtevät aina luovuudesta, joten koulun olisi tuettava mahdollisimman hyvin lasten luovuutta ja kekseliäisyyttä. Kolmantena tärkeänä oppimisen kohteena tässä nostettakoon sosiaaliset taidot. Oli oppilaan tuleva ala mikä tahansa, voimme olla varmoja siitä, että hänen menestyksessään tärkeässä osassa on se, miten hän kohtaa muita ihmisiä. Sosiaaliset taidot ovat ensisijaisen tärkeitä.

Vuoden 2016 ekaluokkalaiset tulevat kouluun vailla tietoa tulevasta. Meidän opettajina on parhaamme mukaan mahdollistettava se, että he ylioppilaskirjoitustensa jälkeen suuntautuvat heitä innostavalle alalle. Meidän on annettava heille eväitä, jotka kantavat innovatiivisuuden hedelmää heidän työvuosinaan. Näiden eväiden on kuitenkin ennen kaikkea kummuttava oppilaisen omista kiinnostuksen kohteista käsin. Vain siten syntyy todellisia innovaatioita.

Lähde: Paukku, T. (2013). Kymmenen uutta ihmettä – Teknologiat, jotka muuttavat maailma. Helsinki: Gaudeamus Oy.

Oppimisympäristön käsitteestä

”Oppimisympäristö, oppimisympäristö, oppimisympäristö ja vielä kerran oppimisympäristö.” Kohta kuusi vuotta olen kuluttanut yliopiston luentosalien penkkejä ja oppinut, että yksi tärkeimmistä termeistä opettajaksi tulemiselle on ”oppimisympäristö”. Näin väittää ainakin 2010-luvun kasvatustieteen trendiaalto. Ensin tuli peruskoulu, sitten yhteisöllinen oppiminen, jonka jälkeen kärsittiin konstuktivismihuumaa ja nyt on kasvatustieteen lippulaiva ajautunut oppimisympäristön satamaan. Oppimisympäristö on siis muotitermi (Manninen ym. 2013, 18). Oppimisympäristöjen pohdinta on varmasti toki tuonut kaivattua säpinää opettajan arkityön kriittiseen tarkasteluun ja sen uudistamiseen. Yhä useampi opettaja toteuttaa tutkivia työtapoja ja siirtää osan opetuksesta pois luokkahuoneen neljän seinän sisältä. Hyvä näin! Vanhoja rakenteita on hyvä aina, vaikka vain koemielessä, hieman ravistella. Oppimisympäristöbuumi on myös kohdistanut katseen yhä enemmän oppijaan, lapseen. Tämä on pelkästään hyvä kehityssuunta ja siitä iloitsen. Kaikesta hyvästä huolimatta jokin sisälläni haraa oppimisympäristön käsitettä ja siitä johdettua käytännön toimintaa vastaan.

Ensimmäisen luentokerran aiheena oli ”Oppimisympäristöjen muutos?”. Jo ennen tätä kurssi kallooni on iskostettu erialiset muuttuvien oppimisympäristöjen määritelmät. On formaalia ja informaalia. On sosiaalista, fyysistä, paikallista ja pedagogista. Näiden lisäksi avoimet ja suljetut oppimisympäristöt puhuvat samaa kieltä vain eri sanoilla. (Kts. esim. Manninen ym. 2013, 35—37.) Kuitenkin otsikon perässä komeileva kysymysmerkki on oman pohdintani kannalta kaikkia muita merkkejä tärkeämpi. Minulle se kielii koko oppimisympäristö käsitteen kyseenalaistamista. Onko siis tarpeen edes puhua oppimisympäristöistä? Mielestäni ei ole, mikäli termillä tarkoitetaan ympäristöä jossa tapahtuu oppimista.

Ihminen oppii kaikkialla ja kaiken aikaa. Erityisesti lapsi on hyvin altis oppija ja luontainen kiinnostuja ympäristöstään, maailmasta. (Manninen ym. 2013, 20.) Voidaan siis väittää, että oppiminen on ihmiselle ”lajityypillinen” ja itsestään selvä toiminto. Meidät on kuin ohjelmoitu oppimaan selvitäksemme elämän erilaisista haasteista ja koukeroista. Jos kerran oppiminen on kaikkiallista ja kaiken aikaa tapahtuvaa, on ehkä keinotekoista puhua oppimisympäristöstä. Eikö käsitteen takana ole yksinkertaisesti vain maailma, jossa ihminen oppii luonnostaan omalle persoonalleen tyypillisellä tavalla. Mielestäni oppiminen tapahtuu maailmassa kaikkialla, eikä jossakin yksittäisessä oppimisympäristöissä.

Oppimisympäristön käsitteeseen sisältyy ajatus siitä, että ympäristö on jokin organisoitu tila, ilmapiiri tai muu sellainen. Tällöin oppimisympäristön erilaiset muodotkin liittyvät organisoituihin rakenteisiin. Esimerkiksi Mannisen (2013, 22, 31) mukaan oppimisympäristön tulisi olla maailmaa muistuttava ja avoimen oppimisympäristön pitäisi linkittyä reaalimaailmaan. Nämä määritelmät paljastavan käsitteen hankaluuden. Miksi oppimisympäristön pitäisi muistuttaa maailmaa, kun itse maailmakin on olemassa?

Koulumaisen opetuksen oppimisympäristönä on jo pitkään pidetty luokkahuonetta ja opettajajohtoista opiskelua. Kuten luennon otsikko esittää, on oppimisympäristöjä muutettu tai ne ovat muuttuneet. Tyypillisesti muutokseen liitetään esimerkiksi vapautuminen kynä-paperi –opiskelusta ja opettaja tiedonjakajana –eetoksesta. Emansipaatioyritykset ovat tuottaneet uusia termejä: avoin oppimisympäristö, informaali oppiminen, tutkiva oppiminen, vertaisoppiminen. Kuitenkin, oppimisympäristön käsite kyseenalaistuu jälleen. Eikö muutosyrityksissä kuvailla yksinkertaisesti muuttuvaa maailmaa, eikä varsinaisesti oppimisympäristöjä organisoituina rakennelmina. Kenties meidän pitäisi puhua maailman muuttumisesta ja yrittää ymmärtää sitä kokonaisuutena. Käytännössä esimerkiksi avoin oppimisympäristö tarkoitti 1990-luvulla pelkästään atk:n osallistumista oppimistilanteisiin (Manninen ym. 2013, 29). Nyt kun digitalisaatio on laajentunut jokaisen ihmisen taskuihin, on tämä oppimisympäristön määritelmä täysin vanhentunut. Tämä on vain yksi esimerkki muuttuvien oppimisympäristöjen määritelmäyrityksistä. Mielestäni ne jäävät aina keinotekoisiksi, sillä maailma jatkaa muuttumistaan joka päivä ja ihminen on luontainen oppija koko ajan riippumatta ajasta ja paikasta. Jos todella halutaan vapautua suljetusta, perinteisestä, formaalista tai muusta sellaisesta oppimisympäristöstä on turhaa ottaa emansipaation lähtökohdaksi oppimisympäristöä. Todellinen muutos tapahtuu vasta kun lähtökohtana ovat maailma ja ihmisen luonnollinen oppimispotentiaali.

Jos kuitenkin hyvässä kollegiaalisessa hengessä yritän ymmärtää oppimisympäristöjä määritteleviä kasvatustieteilijöitä, onnistun juuri ja juuri seuraamaan heidän ajatuksenjuoksua. Oikeastaan puhuttaessa oppimisympäristöistä ei kenties puhuta varsinaisesti oppijasta tai oppimisesta, koska nämä ovat itsestään selviä ja pysyviä tekijöitä. Sen sijaan tarkastelu kohdistuu ympäristöjen organisointiin, siis opettajaan, pedagogiikkaan ja didaktiikkaan. Kyse onkin siitä, millä tavalla opettaja voi tehostaa oppimista siihen suuntaan, johon hän tai esimerkiksi Opetushallitus on viisaudessaan hyväksi katsonut. Tällöin oppimisympäristö tulisi määritellä oppimista tehostavaksi tai tukevaksi ympäristöksi. Kun asetan taas kriittiset silmälasini päähän, kysyn tarvitaanko oppimisen tehostamiseen tai tukemiseen pedagogisen koulutuksen saanutta henkilöä? Vastaus on kyllä, jos oppimisen kohde on ylhäältä määritelty ja oppijan motivaatio ulkoinen. Vastaus lienee ei, jos oppiminen kohdistuu oppijan omaan kiinnostuksen kohteeseen ja sisäsyntyiseen motivaatioon. Mielestäni pedagogin sijasta paras oppimisen tehostaja on luottamus oppijaan luonnolliseen kykyyn oppia ja täysi oppimisen vapaus.

Lähde: Manninen, J., Burman, A., Koivunen, A., Kuittinen, E., Luukannel, S., Passi, S. & Särkkä, H. 2013. 2.painos. Oppimista tukevat ympäristöt – Johdatus oppimisympäristöajatteluun. Opetushallitus.