Oppimisympäristön käsitteestä

”Oppimisympäristö, oppimisympäristö, oppimisympäristö ja vielä kerran oppimisympäristö.” Kohta kuusi vuotta olen kuluttanut yliopiston luentosalien penkkejä ja oppinut, että yksi tärkeimmistä termeistä opettajaksi tulemiselle on ”oppimisympäristö”. Näin väittää ainakin 2010-luvun kasvatustieteen trendiaalto. Ensin tuli peruskoulu, sitten yhteisöllinen oppiminen, jonka jälkeen kärsittiin konstuktivismihuumaa ja nyt on kasvatustieteen lippulaiva ajautunut oppimisympäristön satamaan. Oppimisympäristö on siis muotitermi (Manninen ym. 2013, 18). Oppimisympäristöjen pohdinta on varmasti toki tuonut kaivattua säpinää opettajan arkityön kriittiseen tarkasteluun ja sen uudistamiseen. Yhä useampi opettaja toteuttaa tutkivia työtapoja ja siirtää osan opetuksesta pois luokkahuoneen neljän seinän sisältä. Hyvä näin! Vanhoja rakenteita on hyvä aina, vaikka vain koemielessä, hieman ravistella. Oppimisympäristöbuumi on myös kohdistanut katseen yhä enemmän oppijaan, lapseen. Tämä on pelkästään hyvä kehityssuunta ja siitä iloitsen. Kaikesta hyvästä huolimatta jokin sisälläni haraa oppimisympäristön käsitettä ja siitä johdettua käytännön toimintaa vastaan.

Ensimmäisen luentokerran aiheena oli ”Oppimisympäristöjen muutos?”. Jo ennen tätä kurssi kallooni on iskostettu erialiset muuttuvien oppimisympäristöjen määritelmät. On formaalia ja informaalia. On sosiaalista, fyysistä, paikallista ja pedagogista. Näiden lisäksi avoimet ja suljetut oppimisympäristöt puhuvat samaa kieltä vain eri sanoilla. (Kts. esim. Manninen ym. 2013, 35—37.) Kuitenkin otsikon perässä komeileva kysymysmerkki on oman pohdintani kannalta kaikkia muita merkkejä tärkeämpi. Minulle se kielii koko oppimisympäristö käsitteen kyseenalaistamista. Onko siis tarpeen edes puhua oppimisympäristöistä? Mielestäni ei ole, mikäli termillä tarkoitetaan ympäristöä jossa tapahtuu oppimista.

Ihminen oppii kaikkialla ja kaiken aikaa. Erityisesti lapsi on hyvin altis oppija ja luontainen kiinnostuja ympäristöstään, maailmasta. (Manninen ym. 2013, 20.) Voidaan siis väittää, että oppiminen on ihmiselle ”lajityypillinen” ja itsestään selvä toiminto. Meidät on kuin ohjelmoitu oppimaan selvitäksemme elämän erilaisista haasteista ja koukeroista. Jos kerran oppiminen on kaikkiallista ja kaiken aikaa tapahtuvaa, on ehkä keinotekoista puhua oppimisympäristöstä. Eikö käsitteen takana ole yksinkertaisesti vain maailma, jossa ihminen oppii luonnostaan omalle persoonalleen tyypillisellä tavalla. Mielestäni oppiminen tapahtuu maailmassa kaikkialla, eikä jossakin yksittäisessä oppimisympäristöissä.

Oppimisympäristön käsitteeseen sisältyy ajatus siitä, että ympäristö on jokin organisoitu tila, ilmapiiri tai muu sellainen. Tällöin oppimisympäristön erilaiset muodotkin liittyvät organisoituihin rakenteisiin. Esimerkiksi Mannisen (2013, 22, 31) mukaan oppimisympäristön tulisi olla maailmaa muistuttava ja avoimen oppimisympäristön pitäisi linkittyä reaalimaailmaan. Nämä määritelmät paljastavan käsitteen hankaluuden. Miksi oppimisympäristön pitäisi muistuttaa maailmaa, kun itse maailmakin on olemassa?

Koulumaisen opetuksen oppimisympäristönä on jo pitkään pidetty luokkahuonetta ja opettajajohtoista opiskelua. Kuten luennon otsikko esittää, on oppimisympäristöjä muutettu tai ne ovat muuttuneet. Tyypillisesti muutokseen liitetään esimerkiksi vapautuminen kynä-paperi –opiskelusta ja opettaja tiedonjakajana –eetoksesta. Emansipaatioyritykset ovat tuottaneet uusia termejä: avoin oppimisympäristö, informaali oppiminen, tutkiva oppiminen, vertaisoppiminen. Kuitenkin, oppimisympäristön käsite kyseenalaistuu jälleen. Eikö muutosyrityksissä kuvailla yksinkertaisesti muuttuvaa maailmaa, eikä varsinaisesti oppimisympäristöjä organisoituina rakennelmina. Kenties meidän pitäisi puhua maailman muuttumisesta ja yrittää ymmärtää sitä kokonaisuutena. Käytännössä esimerkiksi avoin oppimisympäristö tarkoitti 1990-luvulla pelkästään atk:n osallistumista oppimistilanteisiin (Manninen ym. 2013, 29). Nyt kun digitalisaatio on laajentunut jokaisen ihmisen taskuihin, on tämä oppimisympäristön määritelmä täysin vanhentunut. Tämä on vain yksi esimerkki muuttuvien oppimisympäristöjen määritelmäyrityksistä. Mielestäni ne jäävät aina keinotekoisiksi, sillä maailma jatkaa muuttumistaan joka päivä ja ihminen on luontainen oppija koko ajan riippumatta ajasta ja paikasta. Jos todella halutaan vapautua suljetusta, perinteisestä, formaalista tai muusta sellaisesta oppimisympäristöstä on turhaa ottaa emansipaation lähtökohdaksi oppimisympäristöä. Todellinen muutos tapahtuu vasta kun lähtökohtana ovat maailma ja ihmisen luonnollinen oppimispotentiaali.

Jos kuitenkin hyvässä kollegiaalisessa hengessä yritän ymmärtää oppimisympäristöjä määritteleviä kasvatustieteilijöitä, onnistun juuri ja juuri seuraamaan heidän ajatuksenjuoksua. Oikeastaan puhuttaessa oppimisympäristöistä ei kenties puhuta varsinaisesti oppijasta tai oppimisesta, koska nämä ovat itsestään selviä ja pysyviä tekijöitä. Sen sijaan tarkastelu kohdistuu ympäristöjen organisointiin, siis opettajaan, pedagogiikkaan ja didaktiikkaan. Kyse onkin siitä, millä tavalla opettaja voi tehostaa oppimista siihen suuntaan, johon hän tai esimerkiksi Opetushallitus on viisaudessaan hyväksi katsonut. Tällöin oppimisympäristö tulisi määritellä oppimista tehostavaksi tai tukevaksi ympäristöksi. Kun asetan taas kriittiset silmälasini päähän, kysyn tarvitaanko oppimisen tehostamiseen tai tukemiseen pedagogisen koulutuksen saanutta henkilöä? Vastaus on kyllä, jos oppimisen kohde on ylhäältä määritelty ja oppijan motivaatio ulkoinen. Vastaus lienee ei, jos oppiminen kohdistuu oppijan omaan kiinnostuksen kohteeseen ja sisäsyntyiseen motivaatioon. Mielestäni pedagogin sijasta paras oppimisen tehostaja on luottamus oppijaan luonnolliseen kykyyn oppia ja täysi oppimisen vapaus.

Lähde: Manninen, J., Burman, A., Koivunen, A., Kuittinen, E., Luukannel, S., Passi, S. & Särkkä, H. 2013. 2.painos. Oppimista tukevat ympäristöt – Johdatus oppimisympäristöajatteluun. Opetushallitus.